Mikä minusta tulee isona?

Tähän kysymykseen en koskaan osannut vastata, kun sitä ala-tai yläkoulussa kysyttiin. Lukioon kävi siis matkani.

Vuonna 2012 valmistuin ylioppilaaksi arvosanoin, joihin pystyin olemaan tyytyväinen. Kolme vuotta oli sittenkin mennyt aika nopeasti, varsinkin nyt, kun neljä vuotta myöhemmin asiaa mietin. 

Kysymys kuului, mihin jatkaisin. Jatkokouluttautuminen kun oli välttämätöntä. Lukion toisella olin päättänyt, että minusta tulisi luokanopettaja. Tiesin jo, että halusin tehdä ihmisten parissa töitä. Ihmisille, ihmisten kanssa. Opettajan työ olisi haastavaa, mutta ajattelin, että minusta silti olisi siihen.

En kuitenkaan päässyt Jyväskylän yliopistoon tai mihinkään muuhunkaan hakemaani opiskelupaikkaan. 

En muista, että olisin ollut kovinkaan pettynyt. Varmasti mielentilaani vaikutti se, että Kouvolaan minulta olisi jäänyt uskomattoman ihana poikaystävä eikä kaukosuhteilu varsinaisesti innostanut. Päähän oli silti pinttynyt ajatus, että omilleen oli päästävä. Mikä sen sopivampaa kuin muuttaa yhteen miehen kanssa ja jatkaa elämää Kouvolan betonin keskellä töitä etsien ja niitä tehden. 

Muistan olleeni stressaantunut ja onnellinen samaan aikaan. Taloudellinen pärjääminen huolestutti, mutta yhteisessä asunnossa elämään opettelu oli mukavaa ja toisen kanssa yhdessä vietetty aika tasapainotti muuten hektistä elämänvaihetta. Olin lisäksi onnekas, sillä sain töitä muutamien päivien varoitusajalla. Työsuhteet olivat lyhyitä, muutaman viikon pituisia siivouskeikkailuja koulussa ja päiväkodissa. 

Sain myös mahdollisuuden olla hoitoapulaisena palvelutalossa vanhusten kanssa. Työhön kuului hoitoa suihkutteluista vaippojen vaihtoon, vaikka olin siihen ehdottoman epäpätevä koulutukseni puolesta. Olin kuitenkin avoin uudelle tiedolle sekä erittäin rahantarpeessa. Työ oli rankkaa, hoitajat väsyneitä ja välillä kireitäkin. Silti minua jaksettiin perehdyttää ja tajusin nauttivani tästä ihmisläheisestä työstä. 

Muutaman mutkan kautta päädyin hakemaan sairaanhoitajaksi. Se ei todellakaan ollut ammatti, jolle olisin koskaan kuvitellutkaan hakevani, mutta siinä sitä oltiin. Pääsin Kotkaan koulutukseen tammikuussa 2013 ja seuraavat puoli vuotta matkustinkin junalla korkeakoululle. Puolivuotinen oli rankka kaikin puolin pitkän koulumatkan takia. Asiaa ei yhtään auttanut se, että kävin kansalaisopistolla kasvatustieteiden tunneilla jäänteenä siitä ajatuksesta, että olisin hakenut vielä ensi keväänä luokanopettajaksi.

Lopulta hainkin terveydenhoitajaksi Kouvolaan. Sairaanhoitajan paperit tulisivat silti mukana ja koulumatka lyhentyisi merkittävästi. Koulutus on nelivuotinen ja olen nyt kolmannen vuoden loppusuoralla. Matkaa on vielä, mutta mikäs kiire tässä on. Valmistuminen kuitenkin siintää vuodessa 2017 ja se riittää. Selvää on, että olen valinnut alan, jossa voin viettää monet vuodet elämästäni. 

Kannattaa kokeilla rohkeasti asioita. Jos ei ole varma niin yrittää vaikka hakea jonkinlaista harjoittelupaikkaa ja ottaa selvää. Toisen asteen koulutuksen jälkeen on kuitenkin aikaa tehdä vaikka mitä. Pitää vaikka sen välivuoden. 

Olipas siinä tarinaa. Kiva, jos jaksoit lukea ja kommentit on enemmän kuin tervetulleita!

Turhautumisen purkaus

Koulutehtäviä, kirjoitushaasteita, opinnäytetöitä, kuollut blogi, päiväkirja.

Niin monta paikkaa, mihin kirjoittaa, mutta tänäänkään en saa aikaan (mutta nyt alkaa näyttää jo lupaavalta).

Milloinkohan olisin viimeksi lukenut kaunokirjallisuutta? Ei pysty muistamaan.

Niin monta asiaa, joita haluaisin tehdä, mutta en tee. Miksi ihmeessä? Jostain syystä "tärkeämpää" on istua puhelin kourassa ja pelata Kingdom Hearts Unchained X:ää (ihana mobiilipeli muuten, jos haluatte kadottaa elämänne hetkeksi) tai välillä innostua kotitöistä. Todellisuudessa en ihan oikeasti tiedä, mihin tunnit kuluvat. Tosin vappu meni Steven Universea katsoessa ja se oli mitä mahtavinta ajanvietettä. En kadu sekuntiakaan.

Itseasiassa eilen minä pelasin. Itseasiassa pelaaminenkin kuuluu tähän "harrastuksia, joita en enää harrasta" -kirjoon. Olen jopa nyt ylpeä siitä, että röhnötin sohvalla xbox-ohjain kädessäni ja manasin Ori and the blind forestin tuskastuttavan vaikeiden kohtien ääressä. Samassa huoneessa mies pelasi Overwatchin Betaa, yhtälailla manaten kuolemisiaan. Tällaisetkin päivät on varmasti ihan terveellisiä niin itsensä kuin parisuhteenkin kannalta.

Ulkona on muuten ihana sää. Enpä taida mennä sinnekään. Kun ne koulutehtävät.

En minä oikeasti näin tuskastunut ole. Joskus on kiva kirjoittaa vähän turhankin dramatisoiden. Elämä on kivaa. Tänään on aikaa tehdä vaikka niitä koulutehtäviä ja jatkaa Orin pelaamista. Ehkä jopa käyn pienellä happihyppelyllä. Silittelen Sansulia sängyllä ja pesen vähän pyykkiä. Siinäpä suunnitelmaa kerrakseen.

Ihanaa viikonloppua teille, jotka tänne eksytte!