Sisäistä rauhaa etsimässä

Se lähtee aina itsellä auringosta. Valo puhdistaa mielen antamalla toivoa iloisista päivistä.
Auringon paistaessa tunnen itseni eheäksi ja toisaalta, niin aikaansaavaksi ja pystyväksi.

Somettomuus on tehnyt hyvää, vaikka se onkin nyt rakoillut aika paljon viimeisinä päivinä. Päätin vapauttaa itseni kiellosta ja nyt yritän löytää hyvää tasapainoa puhelimen käytön sekä muun arjen välille. Tällä hetkellä tuntuu vahvasti siltä, ettei vanhaan kannata enää palata.

Vaikka eilen koin itseni kohtalaisen ahdistuneeksi (sillä en vieläkään osaa käsitellä kunnolla negatiivisia kommentteja mieheeni liittyen), niin liikunta vei ajatukset onneksi muualle ja olo on taas rauhallinen. Parannusta on muutenkin tapahtunut, sillä en enää reagoi ahdistukseen päänsäryillä. Ehkä pikku hiljaa onnistun luomaan itselleni suojaavammat keinot käsitellä ympäristöstä ja oman mielen liikkeistä tulevaa negatiivisuutta.

Tällä hetkellä koen olevani taas onnellinen. Ärhentelen pikku asioista ja suutun ehkä herkemmin kuin aiemmin, mutta koen, että parempaan suuntaan olen koko ajan menossa.

Toivottavasti tämänkaltaiset valoisat päivät jatkuvat. Tekee hyvää nauttia perusasioista hyvän ruoan, luonnon kauneuden ja arjen pienten ilojen kautta.

Muiden mielipiteiden alle hukkaa itsensä herkästi, enkä halua antaa niille enää elämässäni liikaa painoarvoa.

Someahdistus

Ihan lähiviikkoina olen huomannut ahdistuvani aika mitättömistä asioista. Joku postaa someen perusnegatiivisen heiton mistä tahansa aiheesta, ja minulla on heti palanen kurkussa. Selaan somea peläten, että löydän sieltä negatiivisia asioita liittyen avopuolisooni, vaikka tällainen kirjoittelu ei edes (onneksi) ole kovin yleistä. Fyysisesti oireilen stressipäänsäryllä Youtubesta löytyvään rant -videoon, vaikka rantin kohteena ei edes olisi kukaan ihminen, kenet oikeasti tuntisin.

En tiedä, mikä minua vaivaa. En tiedä, liittyykö tähän selittämättömään ahdistuneisuuteen koulustressi ja sen mahdollisuus viimein purkautua. En tiedä, olenko vain addiktoitunut olemaan perillä siitä, mitä sosiaalisissa medioissa tapahtuu. En tiedä, vaikuttaako mieheni tämän hetkinen työ tähän kokonaisuuteen.
Ehkä nämä kaikki vaikuttavat ja luovat yhteisvaikutuksena tämän olotilan.

Ahdistuneisuuden lisäksi olen valitellut mielessäni ainakin neljä vuotta, etten enää tee asioita, jotka minua kiinnostavat. En lue, en kirjoita, en innostu käsitöistä, en laula, en pelaa. En tee mitään, mikä liittyi identiteettiini vielä vuonna 2012. Olen pohtinut usein, että mikä minua vaivaa. En halua syyttää parisuhdetta tai yhteenmuuttoa, sillä se on elämänmuutos, jota olen halunnut ja johon olen enemmän kuin tyytyväinen edelleen. Parisuhde ei ole rajoittanut tilaa itseni toteuttamiseen.
Tuntuu, että syy on minussa itsessäni, sillä en vain itse TEE niitä asioita, joista olen kiinnostunut. Olen syyttänyt ajanpuutetta: terveydenhoitajakoulutus ja työt ovat vieneet aikaani ja sitten kotiakin pitäisi jossain välissä hoitaa. Nyt koulun loputtua minun on kuitenkin pakko osoittaa syyttävä sormeni muualle.

Olen nyt ollut jotakuinkin viikon "lomalla" sosiaalisista medioista. Niinhän sitä sanotaan, että kun et kestä internetiä, poistu sieltä.
Toimii.
En jaksa olla se mielensäpahoittaja joka asiasta.
Haluan myös saada aikaan.

"Loma" on toki ollut kohdallani hieman joustava rajoistaan, sillä ihan pari kertaa olen avannut twitterin tai instagramin etsiäkseni jotain tiettyä tai postatakseni kuvan (nyt jopa olen postannut jotain, kun olen vältellyt kaikkea someihin liittyvää stressiä).
Ero entiseen on kuitenkin ollut huomattava.
Tehokkuuteni toteuttaa itseäni kiinnostavia asioita on noussut todella paljon. En päänsärkyile negatiivista kirjoittelua, en vietä aikaani sängyn pohjalla selaten muiden ihmisten ajatuksia, olen energinen ja olen motivoitunut tekemään taas jotain uutta. Nyt, kun viimeiset koulujutut on tehty, yritän löytää uudestaan ne asiat, josta tiedän nauttivani.

Aion palata sosiaalisiin medioihin pikku hiljaa, kun olen taas löytänyt asiat, joihin haluan oikeasti käyttää aikaa.  Palaan, kun olen saanut koulustressini tasoitettua ja löytänyt tasapainon someen käytetyn ajan ja muiden kiinnostusten kohteiden välille. Ehkä innostun taas kirjoittamaan blogia, mutta en viitsi luvata mitään.

Aion kertoa tästä postauksesta instagramissani, mikä luonee ristiriitaisen valon, sille mitä olen juuri kirjoittanut. En kuitenkaan halua luoda itselleni mörköä sosiaalisista medioista, vaan kaipaan myös sen hyviä puolia. Tämä on yksi väylä pitää niistä kiinni.

Kommentoikaa toki alas, millaisia ajatuksia tämä herätti. Millainen suhde teillä on sosiaaliseen mediaan? Vastailen mielelläni täällä kaikenlaiseen kommentointiin.

Mukavaa äitienpäiväviikonloppua! ♡

Eräs maanantaiaamu

Unirytmini on loistava. Herään seitsemältä. Syön aamupalan viisareiden näyttäessä kahdeksaa ja pääsen koneeni ääreen jo yhdeksältä. Suihkussa kului varmaan puoli tuntia ja Sansankin jo ruokin. En tiedä, mihin ne loput kymmenet minuutit hupenevat. Kännykän näytölle varmaan.

Auringon paistaessa ulkona minä istun sisällä koneeni ääressä tuijottaen kuolleita pikseleitä. Parvekkeella on vielä niin kylmä, ettei siellä siedä istua kauaa. Läppärin valaistu näyttö ei muutenkaan kykene kilpailemaan auringon luomien heijastusten kanssa.

Niinpä minä istun sängylläni, selkä notkolla ja alituiseen asentoa vaihdellen. Vaikka tietokone on edessäni ja tekemättömät koulutehtävät kirkuvat takaraivossani, niin puhelin eksyy käteeni tämän tästä. "Katsos, tähän talon kohdalle spawnasi Squirtle!"

Kissa kehrää vieressäni ja ehkä muutaman tunnin päästä muistan syödä. Kahvia pitäisi keittää. Pakkohan ei ole, mutta se sopii mielestäni hyvin tämän aamun tunnelmaan. Todellisuudessa kahvin "tunnelma" sopii niihin rikkinäisiin, väsyneisiin työaamuihin kuin näihin eheisiin, hyvin nukuttuihin vapaapäiviinkin. Kerään motivaatiota nousta ylös. 

Auringon paistaessa ulkona minä istun sisällä koneeni ääressä ja saan siitä virtaa. Aamu tarkoittaa aikaa tehdä asioita, jotka ovat vielä tekemättä. Aamu tarkoittaa myös ylimääräistä aikaa, jonka voi käyttää asioihin, joihon myöhemmin ei kehtaa enää aikaansa käyttää.

Aamu on toivoa täynnä.

Kaikki helpottaa

Mulla on ihan mielettömän onnellinen ja odottavainen olo.
Siis ihan oikeasti miulta loppuu viimeinen harjoittelu tämän koulutuksen osalta jo huomenna?!
Kirjalliset tehtävät kummittelevat toki vielä harteilla suurena painolastina, mutta niin helpottavaa ajatella asioiden edistyvän. Tämä on jotain todella konkreettista, tämä nimittäin merkitsee minulle jonkinlaista elämänmuutosta.

Kahden vuoden ajan olen ollut satunnaisesti tai ainakin puolivuosittain matkalla arkipäivisin Kouvolaan ja viettänyt kotonani vain viikonloput. Olen kiitollinen vanhemmilleni siitä, että olen saanut viettää harjoittelujaksojeni aikana päiviä ja öitä omassa vanhassa huoneessani. Kiitollinen olen ollut myös erittäin toimivasti ruokahuollosta. Kiitollinen olen myös siitä, että jatkossa pääsen todella luomaan arkeani Helsinkiin.

Arkea on tosin näkyvissä vasta kahden viikon päästä, kun Juuso palaa Japanin reissultaan. Viime viikot ovat menneet minimaalisilla, tunneissa laskettavilla, näkemisillä. Ikävä on ollut... ja on. Eteenpäin pääsee, kun takaraivossa pitää sen, että kaikki helpottaa joskus. Aika kuluu ja asiat järjestyvät, kun jaksaa olla kärsivällinen.

Luovuuden tuho

Kello tikittää.
Tyhjän paperin kammo ja itsekriittisyys valtaavat alaa sieltä, missä on ollut aiemmin uteliaisuutta ja sanoilla leikkimistä.
Tekstiä lukee uusin silmin yhä uudelleen ja uudelleen niin, ettei alku ja aiottu loppu lopulta sovikaan enää yhteen ja merkitys muuttuu matkan varrella. Tekstistä ei tule koskaan valmista ja edessä on jälleen tyhjä paperi.
Koneella kirjoittaminen on aivan liian hallittavissa. Virheille ei ole enää alustaa, sillä kaikki on muokattavissa ja korjattavissa.
Täydellisyyden tavoittelu tuhoaa luovuuden.

Valvotaan

Läppärin valot sattuvat silmiin, luomet alkavat jo painaa.
Tältäkö tuntuukin motivaatio keskellä yötä koettuna?
Kun ei enää maltakaan lopettaa ajoissa.

Huomenna kiitän itseäni kahvikupposen ääressä. Oli se ehkä sen arvoista.

Pohdintaa ja kiitollisuutta junamatkalta

Toisinaan huomaan vellovani pienten, toisiinsa kietoutuvien turhautumisten ja ahdistusten suossa vähän turhankin usein, vähän turhankin pitkään. Jaksan harmitella elämäntilannetta tai kasautuvia töitä, joita olen kuitenkin liian saamaton purkamaan mitenkään fiksulla tavalla.

Istuin eilen junassa. Aurinko paistoi kirkkaana lumisille pelloille ja hiutaleet leijailivat hiljalleen taivaalta. Olin kiitollinen ja onnellinen kaikesta siitä, mitä minulla on. Ei minua jaksanut painaa etanan nopeudelle etenevä opinnäytetyö tai epävarmuus harjoittelupaikkojen saamisesta - ei ainakaa silloin, eikä kyllä tälläkään hetkellä.

Mulla on ihania ihmisiä ympärilläni niin koulussa kuin kotonakin... Molemmissa kodeissa. Saan vielä viettää rauhaisaa yhteiseloa vanhempieni ja veljeni kanssa kaukana myrskyisistä teinivuosista. Saan ylipäänsä käydä kouluni loppuun paikkakunnalla, jossa olen tutustunut ihaniin luokkatovereiheni.
Mulla on mies, jonka kanssa tuntuu turvalliselta tehdä yhteisiä tulevaisuuden suunnitelmia väliaikaisesta välimatkasta huolimatta.
Mulla on pitkäaikaisia kavereita lukioajoilta, jotka jaksavat pitää yhteyttä, vaikka itse aina tajuakaan olla niin läsnä ja innokkaana miettimässä aikoja, jolloin voitaisiin nähdä.

Viime viikonloppuna olen ollut erityisen inspiroitunut. Niin oudolta kuin se tuntuukin, niin oon tajunnut, että mun pitäisi olla armollisempi itselleni. Sen sijaan, että istuisin tuntikausia koneella, aloittelemassa opinnäytetyöhön liittyviä tekemättömiä asioita, mun täytyy päättää, missä menee mun vapaa-ajan rajat. Mun täytyy taas alkaa tehdä asioita, joista todella pidän.
Haluan lukea, kirjoittaa ja pelata. Haluan opetella taas kutomaan sukkaa.
Haluan löytää sen pienen tytön itsessäni, joka vielä harrasti ja kiinnostui eri asioista eikä vain pyöritellyt päässään niitä kaikkia aikuisten velvollisuuksia ja käyttänyt vapaa-aikaansa (joka ei sitten tunnukaan vapaa-ajalta) lähes poikkeuksetta sosiaalisten medioiden seuraamiseen useita kertoja päivässä. Tai niinkuin lähiaikoina: pelannut Mahjonggia puhelimella, kun ei ole jaksanut keskittyä mihinkään muuhun.
Kun asetan itselleni rajan, jolloin vapaa-aikani alkaa, niin saan ehkä tehtyäkin enemmän niitä velvollisuuksia, jotka muka niin kovasti syövät aikaani. Olen luottavainen.

Vietin iltapäivän Helsingissä ja tänään alkaa taas arki.

Pahoittelut kohtalaisen sekalaisesta postauksesta ja hyvää alkavaa viikkoa kaikille!
Olisi kiva kuulla teidänkin ajatuksia vapaa-ajan ja velvollisuuksien hallinnasta. Entä mistä te olette kiitollisia juuri nyt?