Mihin polku kuljettaa

Aloitin kaksi viikkoa sitte juoksemaan. Tänään en lähde, koska mun nilkka on tuhoutunut ja sitä tarvitaan vielä pari päivää jokseenkin toimintakuntosena. Ja tuolla on jo tähän aikaan kylmä! :D

No, oikeastaan mä vihaan juoksemista – tai siis rankempaa liikkumista ylipäätänsä.

En oo koskaan oppinut harrastamaan sitä aktiivisesti, vaikka haluasinkin. Ainakin jossain määrin.

Oon koittanut etsiä siitä jotain hyviä puolia ja pakko myöntää, että on siinä niitä onnistumisen hetkiä, kun tajuaa, että on saanut raahattua penkkiin juurtuneen kehonsa liikkeelle ja oikeasti nauttii raikkaasta ulkoilmasta. Näinä hetkinä oon haistellu omenapuiden tuoksua, katsonu jotain nättiä maisemaa, nauttinu auringonpaisteesta iholla ja hortoillut pimeässä musiikit korvilla. Ja se, että hengittäminen on tasaista ja rauhallista kaikesta huolimatta... Niinä hetkinä sitä oikeasti ajattelee, että tää on vaivanarvoista.

Mutta kun suurin osan ajasta miettii, sitä että kohta tää lenkki loppuu ja kuinka ihanaa olisi vain lössähtää ja antaa vauhdin hiipua. Pidemmän päälle se käy vähän vaikeaksi. Tuntuu, että aina niinä päivinä, kun olen luvannut lähteä hölkkäämään, niin koitan keksiä tekosyitä, joilla sitä voisi lykätä. Mulla ei ole edes kunnon kenkiä kyseiseen harrastukseen – vielä.

Miksi mä nyt kirjotan tästä?

Haluan, että tää motivaatio lähteä syksyiseen säähän lenkille pysyy. Ja ehkä uskotella myös itselleni, että tästä voi nauttia. Ettei liikunta ja liikkuminen ole niin kamalaa, kun siihen tottuu.

Ja onhan mun myönnettävä, että ihan lyhyessä ajassa on tullu paljon keveämpi olo henkisesti. Nii ja onhan tällä terveysvaikutuksia ja muuta vastaavaa, mutta eikös ne voisi ajatella vaikka toissijaisina asioina. Liikkuis ihan vaan liikkumisen vuoksi.

Pyöräilystä tykkään. Jossain kauempana voisi käydä aina välillä. :)

Huomenna, jos on hyvä ilma niin töiden jälkeen voisin mennäkin.

Onko siellä muita epäperiaatteellisia liikunnan välttelijöitä kuin minä?