Pirteät aamuhetket

Tänään paistaa aurinko. :)

On hienoa olla aamusta hereillä ja elää päivän valoisa aika yön pimeän sijaan. ”Lomani” oli kääntänyt päälaelleen unirytmini ihan täysin. Onneksi parannus tapahtui ja nyt suorastaan puhkun intoa. Oli ehkä ihaninta herätä Juuson pieneen hemmottelu yllätykseen tänään. Vaikka kuinka pistinkin hanttiin ylösnousemista, niin silti se sai mut sinne keittiöön kattomaan sitä ruoanmäärää, jonka se oli pöytään saanut kasaan. Maha on täynnä ja kyllä sitä tuntee ittensä aika onnekkaaksi.

Yritän kovasti nyt nauttia tästä ajasta, jonka saan viettää siellä, missä ikinä haluan. Pakko kuitenkin myöntää, että parina pimeänä yönä on ollut ikävä töihin. Jotenkin ahdisti se tekemättömyys ja motivaatio kaikkeen oli hetken aikaa hukassa. Olen nyt viimeaikoina huomannut – enkä vain itseni kohdalla – että kyllä ihminen kaipaa rutiineja. Jos niitä ei ole niin (esimerkiksi sitä työtä tai koulua, johon tarvitsee melkein joka päivä tiettyyn aikaan herätä) ei sitä jaksa paljon tehdä. Eräs tuttavanikin sanoi, että heti alkoi tehdä enemmän kaikkea hyödyllistä ja itselleen todella tärkeää, kun kesäloma oli jo loppumassa. Ihminen kaipaa vapaa-aikaa mielin määrin, mutta jos sitä on liikaa eikä aseta itselleen mitään rajoja, niin ei saa aikaan edes sitä, mitä haluaisi tehdä.

Toivon tosiaan, että tämä ajoissa herääminen tuo jotain rutiinia ja intoa jatkaa taas kaikkia kesken eräisiä projekteja. Ja miksei aloittaa uusiakin. :)

Tänään on autokoulun syventävän vaiheen arvioiva ajo. Kyllä mä ajaa osaan, mutta jännittää silti. En kuitenkaan kahden vuoden aikana niin paljon ole siellä ratin takana viettänyt aikaa. Oma auto olisi siinä suhteessa ihan kätevä, mutta ei muuten. Toivottavasti menee ihan hyvin enkä kolaroi tai mitään.

Nyt jatkamaan tätä pirteästi alkanutta päivää. Huomenta kaikille! :3

Tämä hetki on meidän

Kävellään ystävien kanssa pimeässä hiljaisuuden vallitessa ja kuunnellaan kun yksin meistä laulaa erästä surumielistä laulua.

Hymyilyttää, kuinka tyhjiltä kadut vaikuttavat ja kuinka tiellä kaikuu vain meidän äänemme.

Öisessä maisemassa eivät tuiki kuin tähdet, ja katulamput valaisevat vain pieniä osia tästä hämärään peittyneestä maailmasta. Rakastan pimeässä kävelyä yhtä paljon kuin pidän auringon valosta kasvoillani. Kuunhohteessa kaikki on mystistä, suorastaan taianomaista, mutta paljastava valo selkeyttää asioita ja ajatuksia. Viimeaikoina on ollut kovin vaivaton olo enkä haluaisi päästää siitä tunteesta irti. Haluaisin muistaa nämä ilon hetket, sillä juuri silloin olen ollut läsnä. Painanut mieleeni joka sanan, joka risteyksen ja jopa sen, miltä ilma tuoksui juuri silloin.

Mulla on kauniit kaksi viikkoa takana. En ole pysähtynyt kirjoittelemaan, koska se vaatii yksinäisyyttä – sitä että saan olla vain omien ajatusteni kanssa. Ja tilaisuutta ei ole ollut. Eikä kyllä haittaakaan.

Vietin ihanan vuosipäivä rakkaani kanssa noin viikko sitten. On hassua, kuinka kaikki suloiset muistot heräävät erityisesti niinä erityisinä päivinä. Sitä palaa takaisin ajassa ja muistaa kuinka onnekas on. Kuulostan kliseeltä ja ehkä olenkin sitä, mutta minun on hyvä juuri nyt. Kaksi vuotta on pitkä aika - tai lyhyt. Ihan kuinka sen vain haluaa ajatella. Mutta minusta se on mennyt kuin siivillä, enkä ottaisi hetkeäkään pois. Ja ottaisin miljoonia tuhansia kymmeniä hetkiä itselleni uudestaan ja uudestaan. En olisi uskonut muutama vuosi sitten, että saisin käsiini jotain näin rakastettavaa. ♥

Vain elämää, ei sen enempää

Yritin keksiä otsikkoa ja mulla alko soimaan Irwin Goodmanin Vain elämää päässä. Kai se piti ottaa jonkinlaisena vihjauksena.

Multa kysyttiin, mikä on mun mielestä elämäntarkoitus.

Iskee pieni tyhjän paperin kammo tähän väliin. Menee aika syvälliseksi. No, miksikäs ei toisaalta.

Lukiossa puhuttiin kavereiden kanssa muutaman kerran elämäntarkoituksesta biologian tai uskonnon tuntien jälkeen. Ensinnäkin on tärkeää tietää, miten elämäntarkoitus määritellään ja mistä näkökulmasta sitä halutaan katsoa.

Kun puhutaan yleisesti, miksi elämää on ja mihin olemassaolo tähtää, päädyttiin aika yksimielisesti siihen, että elämäntarkoitus on lisääntyminen, eli jatkuvuuden ylläpitäminen. Se kuulostaa aika kylmältä, mutta eikö kuka tahansa voi myöntää, että kaikkien lajien perimmäinen tavoite on pysyä hengissä sukupolvesta toiseen. Elävät pyrkivät jatkamaan elämistään maan jatkuvasti muuttuvien olosuhteiden mukana niin, että ne eivät katoa lopullisesti ja selviytyvät.

Toisin sanoen elämäntarkoitus on pitää yllä elämää. Ei sen enempää, ei sen vähempää.

Mutta tämä on vain yksi näkökulma. Kun päästään yleisestä tasosta yksilöihin, tilanne on aivan toinen. Jos minulta kysyttäisiin omaa elämäntarkoitustani, niin en vastaisi, että "lisääntyminen". Se on yksi elämän osa, mutta ei määrittele minua kokonaan ihmisenä. Toiset eivät edes halua lapsia, eikä se silti tarkoita, että he olisivat epäonnistuneet ihmisinä.

Ihmisissä on se hyvä puoli, että he voivat luoda merkityksiä ja tarkoituksia asioille. Tehdä suunnitelmia pitkällä tähtäimellä ja tavoitella haluamaansa. Toisille elämäntarkoitus on elää täysillä, toisille uskoa Jumalaan, perustaa perhe, saavuttaa unelmansa matkustelemalla paljon tai vaikka vain luovia myrskyissä parhaansa mukaan - vain joitain mainitakseni.

No, mikä sitten on minun elämäntarkoitukseni?

 Haluan elää parhaani mukaan siten, miten itsestäni tuntuu hyvältä ja siihen liittyy myös se, että ihmisillä, jotka ovat ympärilläni, on hyvä olla. Haluan myös kehittyä ihmisenä. Oppia paljon, nähdä paljon, kokea paljon. Ja silti pitää tämän pienen lapsellisen uskoni hyvyyteen.

En usko, että elämällä on muuta merkitystä kuin se, minkä sille itse luomme. Turhaa jollekin toiselle jossain kaukana maan tuolla puolen, mutta erittäin tärkeää meille itsellemme.

Loppuun haluan vielä sanoa, että kenenkään ei pidä loukkaantua tästä teksistä. Nämä ovat ajatuksia, jotka tällä hetkellä kumpuavat päästäni. Ne saattavat muuttua aikojen myötä eikä niitä voi sanoa totuuksiksi.

Haluan kuulla myös teidän mielipiteenne elämäntarkoituksesta ja mitä ajatuksia tämä teksti teissä herätti, jos nyt kukaan jaksaa edes lukea. :)

Mielijohteita

Oon viimein taas terve. :)

Kävin jopa eilen taas juoksemassa kahden viikon tauon jälkeen. Juusokin tuli mukaan tälle yölliselle, pimeälle retkelle (jeij).

Sytytin ennen syyskuun alkua yksin ollessani kynttilän. Ihan muuten vaan, huvin vuoksi. Varmaan jokaisessa työpaikassa, jossa olen ollut on puhuttu edes kerran siitä, miten ihania ne ovatkaan. Viime talvena emme polttaneet kuin yhden kaksi... Ja silloinkin Juuson toimesta.

Jotenkin miellän kynttilöiden kuuluvan talveen, mutta eipä sen valo tuntunut yhtään vähemmältä lattialla istuessani. Siinä sitten istuskelinkin hyvän tovin katsomassa liekkien lepatusta, osaksi siitä syystä, että pelkäsin Fioran pyyhältävän ohi ja sytyttävän itsensä tuleen.

Syksy alkaa selvästikin olla tulossa, vaikka nyt aurinko paistaakin ihanasti. Mulla on mahtava, levänny olo.

Oon lähiaikoina selaillut hieman kaikkia mahdollisia diy -sivustoja (do it yourself - en ihan rehellisesti tiennyt muutama päivä sitten koko nimitystä).

Oon löytänyt kaikkea ihanaa ja maltan tuskin odottaa että pääsen kokeilemaan kaikkea mahdollista korujen teosta vähän monimutkaisempiin viritelmiin. Kaikki tämä vaan vaatii vähän vaivannäköä ja omistautumista, niin pitää koittaa ottaa aina yksi projekti kerrallaan. :3

Löysin tuossa vähän aikaa sitten jopa ihan hauskalta ja helpolta näyttävän ohjeen, miten kuulokkeiden nauhat saa näyttämään värikkäiltä eivätkä ne sotkeudu niin helposti. En edes käytä nappikuulokkeita normaalisti, koska puhelimestani ei löydy musiikkia ja iPodikin on ollut pölyttymässä kaapin pohjalla jo yli puolitoista vuotta. Ehkä syynä oli lenkkeilyharrastuksen aloittaminen tai vain tarve päästä tekemään jotain - kuka tietää - mutta silti löysin itseni ostamassa lankaa ja kierrittämässä sitä johtojen ympärille kuin viimeistä päivää.

Näin jälkeenpäin ajateltuna olisin ehkä valinnut värit vähän eri tavalla. Mutta kai mie oon ihan tyytyväinen kuitenkin. :)