Pohdintaa ja kiitollisuutta junamatkalta

Toisinaan huomaan vellovani pienten, toisiinsa kietoutuvien turhautumisten ja ahdistusten suossa vähän turhankin usein, vähän turhankin pitkään. Jaksan harmitella elämäntilannetta tai kasautuvia töitä, joita olen kuitenkin liian saamaton purkamaan mitenkään fiksulla tavalla.

Istuin eilen junassa. Aurinko paistoi kirkkaana lumisille pelloille ja hiutaleet leijailivat hiljalleen taivaalta. Olin kiitollinen ja onnellinen kaikesta siitä, mitä minulla on. Ei minua jaksanut painaa etanan nopeudelle etenevä opinnäytetyö tai epävarmuus harjoittelupaikkojen saamisesta - ei ainakaa silloin, eikä kyllä tälläkään hetkellä.

Mulla on ihania ihmisiä ympärilläni niin koulussa kuin kotonakin... Molemmissa kodeissa. Saan vielä viettää rauhaisaa yhteiseloa vanhempieni ja veljeni kanssa kaukana myrskyisistä teinivuosista. Saan ylipäänsä käydä kouluni loppuun paikkakunnalla, jossa olen tutustunut ihaniin luokkatovereiheni.
Mulla on mies, jonka kanssa tuntuu turvalliselta tehdä yhteisiä tulevaisuuden suunnitelmia väliaikaisesta välimatkasta huolimatta.
Mulla on pitkäaikaisia kavereita lukioajoilta, jotka jaksavat pitää yhteyttä, vaikka itse aina tajuakaan olla niin läsnä ja innokkaana miettimässä aikoja, jolloin voitaisiin nähdä.

Viime viikonloppuna olen ollut erityisen inspiroitunut. Niin oudolta kuin se tuntuukin, niin oon tajunnut, että mun pitäisi olla armollisempi itselleni. Sen sijaan, että istuisin tuntikausia koneella, aloittelemassa opinnäytetyöhön liittyviä tekemättömiä asioita, mun täytyy päättää, missä menee mun vapaa-ajan rajat. Mun täytyy taas alkaa tehdä asioita, joista todella pidän.
Haluan lukea, kirjoittaa ja pelata. Haluan opetella taas kutomaan sukkaa.
Haluan löytää sen pienen tytön itsessäni, joka vielä harrasti ja kiinnostui eri asioista eikä vain pyöritellyt päässään niitä kaikkia aikuisten velvollisuuksia ja käyttänyt vapaa-aikaansa (joka ei sitten tunnukaan vapaa-ajalta) lähes poikkeuksetta sosiaalisten medioiden seuraamiseen useita kertoja päivässä. Tai niinkuin lähiaikoina: pelannut Mahjonggia puhelimella, kun ei ole jaksanut keskittyä mihinkään muuhun.
Kun asetan itselleni rajan, jolloin vapaa-aikani alkaa, niin saan ehkä tehtyäkin enemmän niitä velvollisuuksia, jotka muka niin kovasti syövät aikaani. Olen luottavainen.

Vietin iltapäivän Helsingissä ja tänään alkaa taas arki.

Pahoittelut kohtalaisen sekalaisesta postauksesta ja hyvää alkavaa viikkoa kaikille!
Olisi kiva kuulla teidänkin ajatuksia vapaa-ajan ja velvollisuuksien hallinnasta. Entä mistä te olette kiitollisia juuri nyt?

Sokeriton syyskuu

Muhun iski ennen syyskuun alkua ihan ihmeellinen - ja innostava - mielenhäiriö.
"Minäkin osallistun sokerittomaan syyskuuhun", ajattelin. Minä, joka en koskaan ole kokenut karkkilakkoja hyödyllisiksi omalla kohdallani, olin hetkessä erittäin motivoitunut pitämään syyskuun täysin vapaana keinotekoisesta sokerista.

Mielenhäiriön osasyynä oli varmasti twitter ja Iina-Katariinan twiitit aiheeseen liittyen ja edellisenä vuonna näkemäni snäpit, joissa aiheesta puhuttiin.
Suurin syy on kuitenkin varmasti ihmisessä itsessään: Oman kehon tuntemus ja hyvinvoinnin tavoittelu nimenomaan syömisten kautta ovat kiinnostaneet viimeisen vuoden aikana enemmän kuin koskaan lyhyen elämäni aikana.
Tavoitteena ei siis ollut laihtua tai kiduttaa itseään itsensä kiduttamisen tähden, vaan kuukauden aikana havainnoida, miten ylimääräisen sokerin poisjättäminen vaikuttaa omaan jokapäiväiseen olemiseen ja olotilaan. Toisaalta motivaationa toimi myös huoli omasta herkkujen syönnistä, joka saattaisi joskus myöhemmin vaikuttaa omaan terveyteen negatiivisesti. Päivässä saattoi mennä karkkia tai suklaata aivan älyttömiä määriä ja silmiä räpäyttämättä join mehuja ja limsoja tähän päälle. Jos edes kuukaudeksi saisin tämän ketjun poikki, niin ei se voisi tehdä kuin hyvää.

Pyysin mukaani parasta vertaistukea, eli omaa kumppania, mukaan kokeiluun ja onnekseni (sekä ilokseni) hän oli myöntyväinen.

Kaikkea sokeria ei tietenkään voi ihminen välttää, jos haluaa rennon otteen syömisissään pitää (esim. maitotuotteiden laktoosi on eräänlaista sokeria), mutta kaikkinaiset leivonnaiset, karkit, mehut/makuvishyt, suklaat, maustetut jogurtit/rahkat (toisin sanoen kaikki, missä jokainen tietää olevan lisättyä sokeria) jäivät pois koko kuukaudeksi.

Onhan se myönnettävä, että kuukausi oli vaikea, mutta loppujen lopuksi ei kuitenkaan aivan mahdoton.
Suurin vaikutus näkyi väsymyksenä. Keho ei saanut niitä nopeita energiapiikkejä sokerista, joita olin tottunut sille päivisin useasti antamaan.
Motivaatio pysyi kuitenkin viimeiselle viikolle asti, jolloin teki mieli luovuttaa edes pienen lakupätkän verran, mutta vertaistuki auttoi ja pysyimme molemmat päätöksessämme viedä haaste loppuun asti.

Ostimme kuun vaihteelle pienet irtokarkkipussit ja voin kertoa, etteivät karkit olleet pitkään aikaan maistuneet niin hyviltä kuin sinä yönä. Toisaalta sokeriähky saapui jo 100 gramman nautiskelun jälkeen, mikä toisaalta on ihan hyvä juttu.

Mitä tästä jäi sitten käteen?

Nyt muutama päivä syyskuun loppumisen jälkeen makeat ovat palanneet jälleen elämään, mutta paljon pienemmässä mittakaavassa. Himoitsen vohveleita ja suklaapatukoita, mutta vähempi jo riittää tyydyttämään makean nälän - eikä sitä välttämättä päivän aikana tule lainkaan.
Suolaiset ja vain hieman makeat herkut maistuvat paremmille kuin kuukausi sitten ja juotavat jogurtit sekä kokonaiset suklaapatukat aiheuttavat jopa pahoinvointia.

Tavoite siis saavutettu, mutta en tunne syyllisyyttä, vaikka palaisinkin vanhoihin tapoihin. Kokeilu opetti, että pystyn kieltäytymään sokerista ja että keho voi yleisesti paremmin, kun syön sitä vähemmän. 
Tuskin lähden kuitenkaan sokerittomalle enää uudestaan. Toivottavasti opin nyt säännöstelemään sokeristen herkkujen syöntiäni mielekkäämmin kuin kokonaan herkuista kieltäytymällä.

Ymmärrän, että laittamani kuvat ovat vähintäänkin ristiriidassa postauksen sanoman kanssa, mutta minkäs teet. Harvemmin olen ottanut kuvia omenoista. :D
Lähtisittekö te kokeilemaan sokeritonta syyskuuta?

Kahden paikkakunnan välissä

Tänä keväänä se taas alkoi.
Pakkaan elämäni keskikokoiseen reppuun ja lähden reissaamaan Helsingin ja Kouvolan väliä. Arkena olen koulussa, rakkaassa Kyamkissa sekä harjoitteluissa Kouvolan alueella, viikonloppuisin bussi köröttelee takaisin Helsinkiin miehen luokse. Ei ehkä kätevimmältä kuulostava järjestely, mutta ainoa, paras ja oikeasti ihan siedettäväkin ratkaisu.

Viime syksy oli osin tuskastuttava ja osin opettavainen. Olimme vain kuukausia aikaisemmin keväällä 2015 muuttaneet Kouvolasta Helsinkiin ja päätin kesän aikana jatkavani kuitenkin opintojani lapsuudenkaupungissani tuttujen ihmisten kanssa. Reissaaminen oli puuduttavaa ja vei lopulta arjen toteuttamiselta yllättävän paljon energiaa. Kotona Helsingissä ei jaksanut tehdä mitään ja Kouvolassa ainakaan kouluhommat eivät kovinkaan ahkerasti edistyneet syystä tai toisesta.

Muistan ajatelleeni, että kaksi vuotta menee varmasti nopeasti, varsinkin kun voin tehdä terveydenhoitajan harjoitteluni sitten Helsingissä. Jälkeenpäin katsottuna tämä oli aika ylioptimistinen ajatus, sill harjoittelupaikoista on hirvittävä pula molemmissa kaupungeissa.
Tämän vuoksi löydän itseni tekemässä kahta harjoittelua nyt syksyn aikana Kouvolassa.

Löydän kuitenkin yllättävän helposti positiivisia näkökulmia tilanteeseeni.

• Minun ei tarvitse matkustaa joka päivä, vaan Kouvolasta löytyy vanhemmat sekä liuta tuttuja, joiden sohvalle voin rysähtää.
• Helsinkiin on loppujen lopuksi aika lyhyt matka. Onnibussi on myös halpa.
• Viimeinen vuosi koulua. Se menee vaikka päällään seisten. 
• Enemmän yhteistä aikaa miehen kanssa näillä näkymin tiedossa!
• Joulukuussa ei ole lainkaan tunteja (Korkeakoulut <3)!

Suurin yksittäinen negatiivinen näkökulma on ikävä ja erossaoleminen avomiehestä (ja kuvan pikkupullero Sansasta), mutta nää reissailut on jo aikaa sitten kasvattanut meistä vahvoja. Tämä vuosi menee tavallaan jo rutiinilla, vaikka ikävä nyt hiipii väistämättä mieliin.

Kaiken kaikkiaan tää syksy tulee olemaan taas eräänlainen kokemus. Opinnäytetyön kanssa alkaa olla jo kiire ja harjoittelut ovat aina mielenkiintoisia sekä toisaalta rankkojakin. Viikon työntäyteisyyden voi sitten taas palkita reissulla kotiin.

Tubecon - unelma toimivasta yhteisötapahtumasta

Mulla on ollut etuoikeus seurata sivusta tubeyhteisöä, sen kasvua, kompurointia ja onnistumisia usean vuoden ajan eturivin paikoilta erään tubettajan tyttöystävänä. Siksi uskallan väittää tietäväni jonkinverran ilmiöstä ja siksi nyt kirjoitan tätä postausta. Kirjoitan kaikesta täysin omasta näkökulmastani - kun en muuta voi - mutta toivon, että moni saa tästä paljon irti. Muistetaan, että näkökulmia on useita ja tämä on vain minun näkövinkkelini.

Huom! Kaikki tubettajat ovat yksilöitä, joten en voi puhua kenenkään puolesta. Teksti pohjautuu lähinnä omiin havaintoihin, kokemuksiin ja yleisen ilmapiirin havainnointiin. 

Ensimmäinen kesä, kun Tubecon järjestetään

Vuosi 2014. Näen ympärilläni yhteisön, joka on syntynyt omasta palostaan tehdä ja tuottaa. Ihmisiä, jotka enemmän ja vähemmän tukevat toisiaan ja haluavat tehdä tapahtuman, joka kerää tubettajat ja katsojat hyvässä hengessä yhteen isosti, saman katon alle. Tubettajat olivat mukana omasta innostaan ja yhteisön kaipuustaan, ja tarkoitan tätä sydämestäni. Se houkui miehestäni ja heistä, joita pinnallisesti tapahtumassa näin ja tunsin. Olin tavallaan ylpeä jokaikisestä, että he saivat yhdessä jotain niin suurta aikaan.

En aio kuitenkaan kirjoittaa juurikaan tästä ensimmäisestä vuodesta. Jokainen asianomainen voi varmasti allekirjoittaa, että tapahtumassa oli paljon korjattavaa, niin kävijän kuin tubettajan kantilta katsottuna. Mutta päässä hakkasi ajatus, että seuraava vuosi on parempi ja että vielä oli varaa kompuroida tällaisen ison tapahtuman kanssa.

Ensi vuonna hiilestä hiotaan enemmän timantin kaltainen.

Vuoden jälkeen moni asia muuttui...

Vuosi 2015. Tubecon muuttui ensimmäisen vuoden jälkeen yritykseksi. Minulla ei ole tarkempaa tietoa Tubeconista yrityksenä (perustaja yms, miksi siitä tehtiin yritys jne.), mutta kaikki tietävät, että tässä kohtaa on otettava huomioon myös bisnesnäkökulma.

Tämä tuo siis mukanaan kaupallisuuden. Ensimmäisenä vuonna tapahtumalla oli totta kai sponsoreita ja kaupallista yhteistyötä, mutta toisena vuonna jo runsaasti enemmän.

Networkit eli MCN:t rantautuivat Suomeen jo vuonna 2014 ja ottivat suurta jalansijaa myös seuraavan vuoden Tubeconissa - jokaisella MCN:llä oli oma piste, jossa mm. tubettajien nimikirjoituksia ja kuvia jaettiin. Ikävämpi puoli tästä näkyi esimerkiksi Tubeconin takahuoneessa. Bäkkärihuoneet jaoteltiin networkeittäin, mikä loi omalta osaltaan konkreettista jaottelua tubettajien välille.

Mediassa paukutettiin Tubeconia. Illan tunnelmista televisioitiin suoralähetys Ylelle. Tubekirja julkaistiin Tubeconin alla. Lehdet olivat kiinnostuneita tubettajista ja tapahtuman hurjista kävijämääristä.

... mutta niin moni ei muuttunut

Muistan, että molempina vuosina ohjelman järjestäminen päälavalle on ollut pieni murheenkryyni. Siellä tubettaja menee isolle lavalle yksin tai porukassa ja hurmaa yleisönsä... Niin millä? Tubettajilla ei ole välttämättä erityistaitoja. Heillä voi olla persoona, joka kiinnostaa ja johon samaistua, heillä voi olla taito olla kameran edessä viihdyttävä, tunteita herättävä jne. mutta miten täytät persoonallasi Hartwall Areenan lavan tuntematta oloasi orvoksi.
Vaikeaahan se on.

Tubeconin lavalla onkin nähty jos minkälaista esitystä ja katsojasta riippuvaista on ollut, onko sen kokenut viihdyttävänä. Ohjelmanumerot ovat myös olleet täysin itse tubettamisesta harrastuksena irrallisia. Toinen laulaa, toinen tanssii, toinen heittää pientä stand-up -komiikkaa. Parit haasteetkin ollaan taidettu nähdä. Tuntuu, että mm. Kasmirin ja Robinin musiikkiesityksillä on paikattu tubettajien artistiuden uupumista. On muistettava, että läheskään kaikki ihmiset eivät ole lavaesiintyjiä tai tunne oloaan kotoisaksi monen silmäparin tuijotuksen alla, vaikka kotonaan kuvaisikin videoita tuhatpäiselle yleisölle.

Meet&Greet on varmasti paljon luontevampi tapa tavata katsojia, vaikka kaikille tämäkään ei sovi. Tuntuu, että Tubeconin suurin vetonaula on ollut "näe lempitubettajasi livenä" -tyylinen ajattelu. Toisena vuotena tämä mielikuvissa annettu lupaus ei missään todellisuudessa käynyt toteen 10 000 kävijän vallatessa Hartwall Areenan. Jonot olivat varmasti kymmenien metrien mittaisia. Aikaa yhdellä tubettajalla tavata katsojiaan ehkä 40min (toisilla enemmän, toisilla vähemmän)? Uskon, että viime vuoden tapahtumassa on ihmisiä, jotka eivät nähneet vilaustakaan livenä tubettajasta, jota mahdollisesti oli tullut katsomaan tai ylipäänsä vilausta yhdestäkään tietämästään tubettajasta.

Kuvitelkaa tilanne myös sen tubettajan näkökulmasta: olet kiirehtinyt M&G:stä toiseen, ohjelmanumerosta toiseen, pysähtymättä tervehtimään kunnolla edes "tubettajakollegoita", joita arvostat. Tulet kotiisi kaikkesi antaneena ja löydät videoidesi kommenteista lukuisia pääsylipun maksaneita ja pettyneitä katsojiasi, jotka jonottivat 3 tuntia tavatakseen sinut. Riittämättömyyden tunne on ollut varmasti monella aivan valtava.

Tube-Awards aiheutti älähtelyä jo ensimmäisenä vuonna ja toiset olivat sitä mieltä, että ei sitä toisena vuotena tarvita ollenkaan.
---> Se tehtiin isommin ja televisioitiin suorana Ylelle. Siistiä sinänsä.
Mutta moni ajattelee ja on ilmaissut, että Awardsien idea sotii tubettamisen ideologiaa vastaan. Jokainen saa tehdä youtubeen omanlaista, oman näköistä ja oman kuuloista sisältöä. Vapaus on ihan jokaikisellä. Paremmuudesta kilpaileminen ei ole olennaista. On kunnia olla ehdolla ja voittaa, mutta voisiko arvostusta ja kunniaa osoittaa jollain muulla tavalla kuin jakamalla palkintoja raadin tai yleisöäänestyksen kautta?




Awardsien järjestämistä kyseenalaistetaan myös muilla tavoin.

Jos halutaan viedä yhteisöä eteenpäin ja arvostaa sen jäseniä parhaan mukaan, miksi ihmiset, jotka ovat jo kerran voittaneet pääsevät enää ehdolle? Tällöin kyse ei ole kunnianosoituksesta, vaan puhtaasta "kuka veti tänä vuonna pisimmän korren" -ajattelusta.

Twiitit, jotka tässä näkyy, ovat tämän päivän aikana tulleita eli Awardsit näyttelevät suurta roolia myös tulevassa Tubeconissa.

Mikseivät tubettajat tee mitään?

Vuosi 2016. Vastaus, jota olen kevään mittaan saanut todistaa, on se, että juuri mitään ei ole tehtävissä. Koneisto pyörii eikä se pysähdy.

Tiedän, että muutosta on "workshoppien" sisällä yritetty viedä eteenpäin. Lavalle on ehdotettu tehtäväksi shown sijaan mm. videoita. Näin kaikki halukkaat pääsisivät osallistumaan Tubeconiin omassa elementissään ja pääpainoa vietäisiin lavalta pois.
Myös keskittymistä itse tubettamiseen harrastuksena on ehdotettu. Paneelit, workshopit, luennot. Kaikki voisi olla kokeiltavissa. Ehdotukset tuntuvat valuneen tosin kuuroille korville.

Tubecon järjestetty jo kerran Ruotsissa eli sitä myydään toimivana konseptina ulkomaille. Tästä syystä todennäköisesti Suomenkin tapahtuma pysyy sellaisena pääosiltaan kuin se on alusta asti ollutkin.


Ainakin toisaalta Meet&Greetiä muutettiin ainakin osittain tänä vuonna niin, että halukkaat tubettajat saavat tavata jo valmiiksi arpomalla rajoitetun määrän katsojiaan niin, että jonoilta vältytään. Plussaa tästä, vaikka kokonaisuutta katsottaessa pieni muutos onkin.

Tubecon on venytetty nyt kaksi päiväiseksi, vaikka kuulemani perusteella monesta tuntuu, että yhdessäkin päivässä oli jo tarpeeksi hommaa.

Mielikuvani asiasta on se, että tubettajilla ei Tubeconin pääasialliseen sisältöön ole juurikaan, jos yhtään, sananvaltaa.
Toisaalta tubettajilla on radikaali, mutta toimiva tapa vaikuttaa. Muutama tietämäni tubettaja on jo ilmoittanut, ettei ole tulossa Tubeconiin. Muutaman tiedän harkitsevan asiaa ERITTÄIN vakavasti.
Tästä voi jo päätellä, että tapahtuma ei palvele tubettajia yksilöinä eikä se luo juuri yhteisöäkään. Se vie omaa asiaansa eteenpäin perinteisessä mediassa, jossa tubettajat leimautuvat rokkistarojen kaltaisiksi tähdiksi. Tällainen fanitukseen pohjautuva julkisuus ei monellekaan tietämälleni tubettajalle ole mieluista.

Tiivistettynä Tubecon on yksittäiselle ihmiselle, tubettajalle, ahdistava päivä, josta ei jää juuri mitään käteen.

• Medianäkyvyyttä. (Lähinnä tilaajamäärällisesti isoimpien kanavien etu, tuurilla pienemmän.)
• Ei hauskaa ja mukavaa tapahtumaa (kiireinen, ahdistava päivä, jonka aikana et koskaan saa annettua tarpeeksi katsojillesi etkä ehdi tavata tubettajatuttujasi).
• Ei loistavaa palautetta. (Kaikki ikävä palaute tulee tapahtuman kasvojen eli tubettajien niskaan.)
• Ei rahaa. (Tätäkin on huhuttu, että tubettajat tekevät tätä tapahtumaa rahasta, mutta yksikään tubettaja, jonka tiedän/tunnen ei ole saanut senttiäkään paikalla olosta, ohjelmanumeron suunnittelusta tai toteuttamisesta tai siitä, että kertoo videossaan olevansa paikalla).

Kun yhä useampi kokee, ettei tapahtuma vie eteenpäin mitään, mitä itse haluaa edustaa, Tubeconissa ei käy tätä menoa enää edes tubettajat itse. Ja jos tubettajat jättävät Tubeconin kokiessaan sen liian etäännyttävänä, mitä käy Tubeconille yrityksenä ja tapahtumana? 

Jää nähtäväksi, onnistuuko Tubecon jatkossa miellyttämään suurinta osaa tubettajista ja pitämään yleisönsä. 

Näin kolmantena vuonna tuntuu, että ihmiset kaipaavat aivan toisenlaista tapahtumaa, kuin mitä Tubecon tällä hetkellä on.

(Mun päätä jo särkee, kun luen miljoonatta kertaa tätä tekstiä ja musta tuntuu, että mun pitäisi puhua vielä miljoonasta asiasta lisää + tästä tuli varmaan ihan erilainen teksti kuin aluksi ajattelin.)

Kommenteissa voi jatkaa keskustelua, vastailen parhaani mukaan!

Oon ylpee susta, jos jaksoit lukea. <3

Mikä minusta tulee isona?

Tähän kysymykseen en koskaan osannut vastata, kun sitä ala-tai yläkoulussa kysyttiin. Lukioon kävi siis matkani.

Vuonna 2012 valmistuin ylioppilaaksi arvosanoin, joihin pystyin olemaan tyytyväinen. Kolme vuotta oli sittenkin mennyt aika nopeasti, varsinkin nyt, kun neljä vuotta myöhemmin asiaa mietin. 

Kysymys kuului, mihin jatkaisin. Jatkokouluttautuminen kun oli välttämätöntä. Lukion toisella olin päättänyt, että minusta tulisi luokanopettaja. Tiesin jo, että halusin tehdä ihmisten parissa töitä. Ihmisille, ihmisten kanssa. Opettajan työ olisi haastavaa, mutta ajattelin, että minusta silti olisi siihen.

En kuitenkaan päässyt Jyväskylän yliopistoon tai mihinkään muuhunkaan hakemaani opiskelupaikkaan. 

En muista, että olisin ollut kovinkaan pettynyt. Varmasti mielentilaani vaikutti se, että Kouvolaan minulta olisi jäänyt uskomattoman ihana poikaystävä eikä kaukosuhteilu varsinaisesti innostanut. Päähän oli silti pinttynyt ajatus, että omilleen oli päästävä. Mikä sen sopivampaa kuin muuttaa yhteen miehen kanssa ja jatkaa elämää Kouvolan betonin keskellä töitä etsien ja niitä tehden. 

Muistan olleeni stressaantunut ja onnellinen samaan aikaan. Taloudellinen pärjääminen huolestutti, mutta yhteisessä asunnossa elämään opettelu oli mukavaa ja toisen kanssa yhdessä vietetty aika tasapainotti muuten hektistä elämänvaihetta. Olin lisäksi onnekas, sillä sain töitä muutamien päivien varoitusajalla. Työsuhteet olivat lyhyitä, muutaman viikon pituisia siivouskeikkailuja koulussa ja päiväkodissa. 

Sain myös mahdollisuuden olla hoitoapulaisena palvelutalossa vanhusten kanssa. Työhön kuului hoitoa suihkutteluista vaippojen vaihtoon, vaikka olin siihen ehdottoman epäpätevä koulutukseni puolesta. Olin kuitenkin avoin uudelle tiedolle sekä erittäin rahantarpeessa. Työ oli rankkaa, hoitajat väsyneitä ja välillä kireitäkin. Silti minua jaksettiin perehdyttää ja tajusin nauttivani tästä ihmisläheisestä työstä. 

Muutaman mutkan kautta päädyin hakemaan sairaanhoitajaksi. Se ei todellakaan ollut ammatti, jolle olisin koskaan kuvitellutkaan hakevani, mutta siinä sitä oltiin. Pääsin Kotkaan koulutukseen tammikuussa 2013 ja seuraavat puoli vuotta matkustinkin junalla korkeakoululle. Puolivuotinen oli rankka kaikin puolin pitkän koulumatkan takia. Asiaa ei yhtään auttanut se, että kävin kansalaisopistolla kasvatustieteiden tunneilla jäänteenä siitä ajatuksesta, että olisin hakenut vielä ensi keväänä luokanopettajaksi.

Lopulta hainkin terveydenhoitajaksi Kouvolaan. Sairaanhoitajan paperit tulisivat silti mukana ja koulumatka lyhentyisi merkittävästi. Koulutus on nelivuotinen ja olen nyt kolmannen vuoden loppusuoralla. Matkaa on vielä, mutta mikäs kiire tässä on. Valmistuminen kuitenkin siintää vuodessa 2017 ja se riittää. Selvää on, että olen valinnut alan, jossa voin viettää monet vuodet elämästäni. 

Kannattaa kokeilla rohkeasti asioita. Jos ei ole varma niin yrittää vaikka hakea jonkinlaista harjoittelupaikkaa ja ottaa selvää. Toisen asteen koulutuksen jälkeen on kuitenkin aikaa tehdä vaikka mitä. Pitää vaikka sen välivuoden. 

Olipas siinä tarinaa. Kiva, jos jaksoit lukea ja kommentit on enemmän kuin tervetulleita!

Turhautumisen purkaus

Koulutehtäviä, kirjoitushaasteita, opinnäytetöitä, kuollut blogi, päiväkirja.

Niin monta paikkaa, mihin kirjoittaa, mutta tänäänkään en saa aikaan (mutta nyt alkaa näyttää jo lupaavalta).

Milloinkohan olisin viimeksi lukenut kaunokirjallisuutta? Ei pysty muistamaan.

Niin monta asiaa, joita haluaisin tehdä, mutta en tee. Miksi ihmeessä? Jostain syystä "tärkeämpää" on istua puhelin kourassa ja pelata Kingdom Hearts Unchained X:ää (ihana mobiilipeli muuten, jos haluatte kadottaa elämänne hetkeksi) tai välillä innostua kotitöistä. Todellisuudessa en ihan oikeasti tiedä, mihin tunnit kuluvat. Tosin vappu meni Steven Universea katsoessa ja se oli mitä mahtavinta ajanvietettä. En kadu sekuntiakaan.

Itseasiassa eilen minä pelasin. Itseasiassa pelaaminenkin kuuluu tähän "harrastuksia, joita en enää harrasta" -kirjoon. Olen jopa nyt ylpeä siitä, että röhnötin sohvalla xbox-ohjain kädessäni ja manasin Ori and the blind forestin tuskastuttavan vaikeiden kohtien ääressä. Samassa huoneessa mies pelasi Overwatchin Betaa, yhtälailla manaten kuolemisiaan. Tällaisetkin päivät on varmasti ihan terveellisiä niin itsensä kuin parisuhteenkin kannalta.

Ulkona on muuten ihana sää. Enpä taida mennä sinnekään. Kun ne koulutehtävät.

En minä oikeasti näin tuskastunut ole. Joskus on kiva kirjoittaa vähän turhankin dramatisoiden. Elämä on kivaa. Tänään on aikaa tehdä vaikka niitä koulutehtäviä ja jatkaa Orin pelaamista. Ehkä jopa käyn pienellä happihyppelyllä. Silittelen Sansulia sängyllä ja pesen vähän pyykkiä. Siinäpä suunnitelmaa kerrakseen.

Ihanaa viikonloppua teille, jotka tänne eksytte!