Tämä hetki on meidän

Kävellään ystävien kanssa pimeässä hiljaisuuden vallitessa ja kuunnellaan kun yksin meistä laulaa erästä surumielistä laulua.

Hymyilyttää, kuinka tyhjiltä kadut vaikuttavat ja kuinka tiellä kaikuu vain meidän äänemme.

Öisessä maisemassa eivät tuiki kuin tähdet, ja katulamput valaisevat vain pieniä osia tästä hämärään peittyneestä maailmasta. Rakastan pimeässä kävelyä yhtä paljon kuin pidän auringon valosta kasvoillani. Kuunhohteessa kaikki on mystistä, suorastaan taianomaista, mutta paljastava valo selkeyttää asioita ja ajatuksia. Viimeaikoina on ollut kovin vaivaton olo enkä haluaisi päästää siitä tunteesta irti. Haluaisin muistaa nämä ilon hetket, sillä juuri silloin olen ollut läsnä. Painanut mieleeni joka sanan, joka risteyksen ja jopa sen, miltä ilma tuoksui juuri silloin.

Mulla on kauniit kaksi viikkoa takana. En ole pysähtynyt kirjoittelemaan, koska se vaatii yksinäisyyttä – sitä että saan olla vain omien ajatusteni kanssa. Ja tilaisuutta ei ole ollut. Eikä kyllä haittaakaan.

Vietin ihanan vuosipäivä rakkaani kanssa noin viikko sitten. On hassua, kuinka kaikki suloiset muistot heräävät erityisesti niinä erityisinä päivinä. Sitä palaa takaisin ajassa ja muistaa kuinka onnekas on. Kuulostan kliseeltä ja ehkä olenkin sitä, mutta minun on hyvä juuri nyt. Kaksi vuotta on pitkä aika - tai lyhyt. Ihan kuinka sen vain haluaa ajatella. Mutta minusta se on mennyt kuin siivillä, enkä ottaisi hetkeäkään pois. Ja ottaisin miljoonia tuhansia kymmeniä hetkiä itselleni uudestaan ja uudestaan. En olisi uskonut muutama vuosi sitten, että saisin käsiini jotain näin rakastettavaa. ♥