Eräs maanantaiaamu

Unirytmini on loistava. Herään seitsemältä. Syön aamupalan viisareiden näyttäessä kahdeksaa ja pääsen koneeni ääreen jo yhdeksältä. Suihkussa kului varmaan puoli tuntia ja Sansankin jo ruokin. En tiedä, mihin ne loput kymmenet minuutit hupenevat. Kännykän näytölle varmaan.

Auringon paistaessa ulkona minä istun sisällä koneeni ääressä tuijottaen kuolleita pikseleitä. Parvekkeella on vielä niin kylmä, ettei siellä siedä istua kauaa. Läppärin valaistu näyttö ei muutenkaan kykene kilpailemaan auringon luomien heijastusten kanssa.

Niinpä minä istun sängylläni, selkä notkolla ja alituiseen asentoa vaihdellen. Vaikka tietokone on edessäni ja tekemättömät koulutehtävät kirkuvat takaraivossani, niin puhelin eksyy käteeni tämän tästä. "Katsos, tähän talon kohdalle spawnasi Squirtle!"

Kissa kehrää vieressäni ja ehkä muutaman tunnin päästä muistan syödä. Kahvia pitäisi keittää. Pakkohan ei ole, mutta se sopii mielestäni hyvin tämän aamun tunnelmaan. Todellisuudessa kahvin "tunnelma" sopii niihin rikkinäisiin, väsyneisiin työaamuihin kuin näihin eheisiin, hyvin nukuttuihin vapaapäiviinkin. Kerään motivaatiota nousta ylös. 

Auringon paistaessa ulkona minä istun sisällä koneeni ääressä ja saan siitä virtaa. Aamu tarkoittaa aikaa tehdä asioita, jotka ovat vielä tekemättä. Aamu tarkoittaa myös ylimääräistä aikaa, jonka voi käyttää asioihin, joihon myöhemmin ei kehtaa enää aikaansa käyttää.

Aamu on toivoa täynnä.

Kaikki helpottaa

Mulla on ihan mielettömän onnellinen ja odottavainen olo.
Siis ihan oikeasti miulta loppuu viimeinen harjoittelu tämän koulutuksen osalta jo huomenna?!
Kirjalliset tehtävät kummittelevat toki vielä harteilla suurena painolastina, mutta niin helpottavaa ajatella asioiden edistyvän. Tämä on jotain todella konkreettista, tämä nimittäin merkitsee minulle jonkinlaista elämänmuutosta.

Kahden vuoden ajan olen ollut satunnaisesti tai ainakin puolivuosittain matkalla arkipäivisin Kouvolaan ja viettänyt kotonani vain viikonloput. Olen kiitollinen vanhemmilleni siitä, että olen saanut viettää harjoittelujaksojeni aikana päiviä ja öitä omassa vanhassa huoneessani. Kiitollinen olen ollut myös erittäin toimivasti ruokahuollosta. Kiitollinen olen myös siitä, että jatkossa pääsen todella luomaan arkeani Helsinkiin.

Arkea on tosin näkyvissä vasta kahden viikon päästä, kun Juuso palaa Japanin reissultaan. Viime viikot ovat menneet minimaalisilla, tunneissa laskettavilla, näkemisillä. Ikävä on ollut... ja on. Eteenpäin pääsee, kun takaraivossa pitää sen, että kaikki helpottaa joskus. Aika kuluu ja asiat järjestyvät, kun jaksaa olla kärsivällinen.

Luovuuden tuho

Kello tikittää.
Tyhjän paperin kammo ja itsekriittisyys valtaavat alaa sieltä, missä on ollut aiemmin uteliaisuutta ja sanoilla leikkimistä.
Tekstiä lukee uusin silmin yhä uudelleen ja uudelleen niin, ettei alku ja aiottu loppu lopulta sovikaan enää yhteen ja merkitys muuttuu matkan varrella. Tekstistä ei tule koskaan valmista ja edessä on jälleen tyhjä paperi.
Koneella kirjoittaminen on aivan liian hallittavissa. Virheille ei ole enää alustaa, sillä kaikki on muokattavissa ja korjattavissa.
Täydellisyyden tavoittelu tuhoaa luovuuden.

Valvotaan

Läppärin valot sattuvat silmiin, luomet alkavat jo painaa.
Tältäkö tuntuukin motivaatio keskellä yötä koettuna?
Kun ei enää maltakaan lopettaa ajoissa.

Huomenna kiitän itseäni kahvikupposen ääressä. Oli se ehkä sen arvoista.